Eilinen sunnuntai oli monella tapaa hieno päivä. Kaunis auringonpaiste, lämmin, mukava keli. Itseäni vaivasi kuitenkin flunssa. Eipä silti, en minä hiihtänyt olisi itse kuitenkaan, niistä on aikaa noin 30 vuotta on olen väkisin tavallisille suksille kyennyt. Mutta halusin nähdä muksuni hiihtämässä. Edellisen päivän olin katsellut niitä leikkimässä rallireitin varrella. Siitä en tiedä, näkivätkö Kannuskosken liepeilleillä yhtään ralliautoa menevän ohi lopulta, mutta hauskaa leikkiaikaa sisarukset viettivät keskenään kauniissa ulkoilmassa silloinkin. Joten jatkumo lauantailta sunnuntaille olisi hyvä, ”hiihtää hiihtimillä”, kuten tytär sanoo. Ja toden totta, loogisuuden nimissä, jos kerran on luistimet, on oltava myös hiihtimet. Vaimokin oli löytänyt omat mononsa ja hiihteli testimielessä jo päivää aiemmin.

Joten ei muuta kuin ”huoltoautona” ladun viereen ja ihastelemaan menoa. Okei, laiskan iskän malli on ajaa auto tien varteen, ja todeta että siitä sen kuin lykkimään, iskä katsoo – ja jäädä itse autoon kuuntelemaan Queeniä ja selailemaan MM-rallin tilanteita. Mutta olinpahan hengessä mukana, läsnä. Yllättymässä siitä, että nuorimmainenkin hiihtää vajaan kilometrin, ja vain kaksilla kiukkuraivareilla. Siitä, että vaimo ei siitä huolimatta raivareita saa. Vaan kaikkein eniten siitä, että poika ottaa ja hiihtää reippaasti yli kolme kilometriä ja näpäyttää ennen viimeistä lenkkiään: ”Mitäs iskä aamulla sanoit, etten osaa vielä edes hiihtää!” No, se kiista alkoi siitä kun sellainen pyssy piti saada matkaan, kuulemma harjoittelee ampumahiihtoa. No, turha kiista, pyssy oli mukana eikä kuitenkaan käytetty, mutta iskää näpäytettiin osuvasti, ensimmäisen kerran eiliselle.

Sitten oli edessä vielä koirien ulkoilutus, meikäläinen taas hang-aroundina, näennäistoimijana, katselujoukoissa. Kuitenkin sen verran tolpillaan, että voi todeta olevansa kykenevä kummipojan syntymäpäiväjuhlille lähtemään, sohvan vastustamattomasta kutsusta huolimatta. Hyvät oli kemut ja kakut, peli- ja leikkihetket isommallakin porukalla ja erävoittoa ottavasta flunssasta huolimatta mukava meininki. Muutaman mutkan kautta sitten päädyin illaksi kuitenkin kotisohvalle flunssaani potemaan ja torkahdin.

Herään kysymykseen: ”Iskä, saanko ottaa puhelimeni, kuvaan sillä videon?” – Vänkään hetken, että eikös se tämän päivän puhelinaika ole jo käytetty mutta häviän tämän väännön, ja totean, että kuvaa nyt sitten, ja lakonisesti mussutan vielä perään että kuitenkin kattelet jotain ninjavideoita. En jaksa kiinnittää muihin tapahtumiin sen suurempaa huomiota ja nukahdan uudelleen, herätäkseni myöhemmin: ”Kato iskä, kuutele tätä. Nyt se on valmis!”

Eteeni läväytetään niin ehta räppivideo, kuin vain 7-vuotias tehdä osaa. Tosin pituutta puuduttavat 11:27 mutta isänä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa läpi. Videon alussa keskiössä 50 sentin kolikko. Vajavaisella tietämykselläni tässä lienee jotain genreen vahvasti istuvaa, tahatonta tematiikkaa. Muuten keskiössä onkin sitten harmaassa hupparissa esiintyvä asenteellinen poikani ja kuvaustekniikka on vapaalla kädellä, etäisyys kuvattavasta kuin Kauniissa ja Rohkeissa, kuvaan ei mahdu kuin Ridgen nenäkarva, tässä tapauksessa Jarin nenä, takahammas tai kielenkiinnike – ajoittain. Tai se lattialle Angry Birds -maton päälle asetettu 50 eurosenttiä. Osa tuosta älämölöstä saattaa olla joidenkin olemassa olevien kappaleiden kertosäkeitä, joita en tunnista. Mutta sanoma on silti asenteellisen selvä,

”Tää oli kisa vaan, miksen saa olla sun kans Cheek. Mä tiedän, ett kuka mä oon, saatan olla 2 000 kertaa päivässä tyhmyri… Nyt ei oo, ku sä oot mun sikatyhmyri. Äiti ja isä pitää mua tyhmyrin, mun paikka on tääl äitin ja iskän kotona, tääl on must aika turvallist.

Mut silti mä haluun olla se, joka mä oon aina ollut, mä olen ollut Halloween. Silti mä en oo ylimielinen teille, Jarno, Heidi ja Krista. Mä yritän olla se mikä mä oon, enkä enää paljon sulle kiukuttele! Te ootte mun rakkaita, ou jee, tsiki-wau-vaa.

[joku kertsi, tsikivau]

Mä oon joskus ollu tyhmyri mutta silti mä teitä rakastan, silti yritän olla kiltimpi teille joka päivä. Mut siks jotenkin rähjääntyy, mutta sisältäni jotenkin oon hirveen rauhallinen mutta joskus kun suutun, niin missä suunnassa kaikki onkaan, kun mä rähjään…

Mut nyt oon teille rauhallisempi, en enää suutu pienistä, mä yritän olla se joka mä olen. Se oli silti joku tyhmyri kun te mulle suututte, ja kun mä teille suutuin, te annoitte mun rakastaa teit, te nauroitte kaikelle mitä mä sanon, mutta nyt se loppuu! Mä muuttunut oon, vaikka joskus oon tämmönen enkä voi sille mitään että teille rähjään!

[ärinää murinaa, kaiketi joku kertsi]

Joskus taas oon tyhmyri, ettekä ymmärrä mitä mä puhun – äiti mä autan sua enemmän kotitöis, iskä mä yritän olla sulle kiltimpi. Mä en haluu olla se rähjäri, vaikka joskus olen tyhmyri, enkä voi sille mitää, että oon joskus tämmöin tyhmyri…”

Tässä vaiheessa biisistä oli ohi vajaat puolet, mutta vakuutin pojalleni, ettei ole tyhmyri, vaikka välillä puolin jos toisin rähjätään. Hyvä että antaa rakastaa ja nauraa. Enkä nyt käy räppäriuraa ennustamaan, tubettajahan tuo on jo julistanut olevansa. Ja voi olla, että tuo herkistää vain isän, voi olla plagioitua ja muuten apinoitua mutta minä olin täysin myyty. Pidän itseäni aika sallivana vanhempana mutta välillä sitä on rähjäten kieltämässä pieniäkin asioita. Eilenkin motkotin hyppimisestä. Paskanko väliä sillä on, jos se polvi olisi mennyt. Nyttenkin sattui ja meni vain melkein, melkeistä ei kuuluisi olla…

Olisin ollut omaksi itsekseni ihan riittävän herkistyneessä tilassa jo valmiiksi, kunnes minua iskettiin kunnolla: ”Iskä. Täs on sulle tää raha (se videolla esiintynyt kolikko), kun sie oot nyt palkaton, niin miä maksan sulle rahaa siitä että olet mun rakas iskä!”

Auts! Olin aiemmin kieltäytynyt menemästä pizzalle ja tilaamasta pizzaa, vedoten siihen, että iskä ei ole nyt töissä, ei saa juuri nyt palkkaa mistään eikä ole varaa käyttää ylimääräiseen. Tarkoitukseni ei ollut esittää millään tasolla köyhää, koska siitä tässä varovaisuudessa ei nyt sentään toistaiseksi ole kyse. Mutta silti tuo viilsi. Monelta kantilta. Aiemmin viikolla toinen kysyi: ”Koska sie iskä lähet töihin?” Kun sanoin, ettei ole työpaikkaa, josta maksettaisi palkkaa, tuli viipyvä katse: ”Iskä – mihin se työpaikka on muka mennyt?”

Niinpä niin. Suomalainen kasvatus, työn ja työnteon tärkeys ja piilossa luuraavat työpaikat. Kysyipä nuorimmainen taannoin, että voisinko kirjoittaa kirjan, vaikka toki lukemista tarkoitti. No, kerran kirjoitin. Kirjaksi se ei ole päätynyt mutta kyllähän sen kirjoittelun itseironinen ote auttoi hyväksymään ja jäsentämään firman menemisen nurin. Ja silti, jollain tavalla olen ylpeä tästä työ- ja toimeentulokeskeisestä kasvatuksesta. On normaalia tehdä työtä. On tavoiteltavaa tehdä työtä, ja ansaita siitä palkka, toimeentulo.

No, juuri nyt en ole töissä. En ole räppäri, en poppari, tuskin kirjailijakaan. Toivottavasti en myöskään lapseni elätti. *huokaus* Mutta vaikka olenkin palkaton, niin olen jotain tärkeämpää. Jopa hempeilyn ja tunteilun tuntemattomalla polulla. Olen sulanut tärkeimpäni käsittelyssä. Olen iskä. Turvallinen. Rakas.