Milloin mielensäpahoittaja, milloin optimistis-pessimistinen jorinoiden kuuntelija. Joskus kärttyisä vammainen, säännöllisesti työnhakija ja suht pysyvästi vapaaehtoistoimija.

Pohjimmiltaan tämä blogi on luotu työnhakuun ja nyt olen taas työnhakija. Työtä on ollut haussa nyt puolitoista kuukautta, mutta vielä on tullut vain ohilaskuja tai hutikuteja. Siitä nyt en niin ihmeissäni ole, että esimerkiksi KELA:n paikkaa ei ole auennut – olen kuitenkin ollut aika kriittinen KELA:n toimintaa kohtaan näin asiakasnäkökulmasta ulkopuolisena tarkkailijana. Ihan mitä vaan ei ole toisaalta kiinnostanutkaan hakea: tekisin minä ruumillistakin työtä mutta en siinä ole kovin tuottava yksilö. Joten en hae. Eikä sitä toisaalta amk-tuplatutkintokaan riitä ihan mihin vaan. Vieläkään ei ole Leinosen pojasta kuoriutunut joka alan ammatillista asiantuntijaa, vaikka sehän toki tavoitteena on. Mietin tuossa tammikuussa, että olisiko se taas aika hakeutua tutkintoon johtavaan koulutukseenkin mutta ei nyt riitä vielä motivaatio sellaiseen. Keskitytään nyt nykyisen osaamisen kehittämiseen ja uuden työpaikan löytämiseen,

Yrittäjäksikään ei ole, toistaiseksi, vielä on konkurssivelkoja niskassa. Saa nähdä, onko sitä toista kertaa elämässään niin positiivinen hullu. Niin tai näin, työ löytyy jostain aikanaan. Tekemisestä ei ole ollut pulaa tähänkään asti, sillä ilman palkkatyötä sitä koittaa entisestään täyttää päivänsä vaikkapa yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnalla.

Eilen oli vaihteeksi vuorossa toimia elävänä kirjana, tällä kertaa hoiva-alan opiskelijoille, niin aikuisille kuin nuorillekin, kertoen omakohtaista kokemusta cp-vammasta ja vastata heränneisiin kysymyksiin. Välillä kävi niin, että parin kymmenen minuutin laina-aika alkaa umpeutua ilman kysymyksiä, väliin niitä tuli paljonkin.

Nostan esiin kaksi: päivän paras kysymys oli se, että onko vamma tuonut elämääni mitään positiivista. Yleensähän me lähdemme purkamaan monia asioita negaation kautta, ja minäkin perustan asennevaikuttamiseni negatiivisten ennakkoasenteiden torjumiseen. Joten kysymys oli positiivinen yllätys. Toivottavasti en järkyttänyt nuoria kuulijoitani vastauksellani. Nimittäin on se vamma tuonut minulle paljonkin hyvää. Ei mitään etuoikeuksia, joita jokin muu asia ei ”nollaisi”, eikä edelleenkään mitään sellaista, että ”hei, on siistii olla vammainen!” – Vitut on, kyllä se sentään niin monta rajoitetta luo, esimerkiksi saatavilla oleviin realistisiin työpaikkoihin. Sitä paitsi, minä haluaisin olla Manchester Unitedin hyökkääjä!

Tähän mielikuvaan pohjautuen: en tiedä, mitä olisin, jos en olisi vammainen, koska olen aina ollut. Mutta uskoisin olevani nykyistä suurempi egoisti, itsekeskeinen paskiainen, jolla on hyökkäävät menestystavoitteet. Vaan kun en ole. On minulla itsevarma luonne ja määrätietoinen tahto, mutta vammani vuoksi olen tottunut ”pärjäämään” ja ”ratkomaan ongelmia”. Pakotettu hitaus – eli sitä myöten vammani – on kehittänyt minuun myös positiivista nöyryyttä, toisten huomioimista ja rauhallisuutta. Ominaisuuksia, joita kieltämättä itsessäni arvostan mutta joiden luulen kehittyneen osin olosuhteiden myötä, niin vahvoiksi kuin ne mielestäni nykyään ovat.

Sen sijaan positiivinen ja myöskin pääosin iloinen olen mielestäni ollut aina. Muodon vuoksi täytyy toki välillä ärhennellä ja mussuttaa, ettei liian kiltiltä näytä. Tähän liittyy se toinen, joka ei ollut varsinainen kysymys vaan lähinnä toteamus. Eräs kuulijaryhmä ei oikein rohjennut esittää esittää kysymyksiä, ja kysyin lopulta yksinpuheluni jälkeen, että saivatko he nyt ”lukemastaan puheliaasta kirjasta” irti sitä mitä halusivat. Siinä vaiheessa tuli minut erittäin iloiseksi tekevä yhteenveto: ”No, minua ainakin yllätti, että kaikki vammaiset eivät ole kärttysiä, kiukkuisia tai masentuneita ja äreitä. Että voi olla noin iloisia ja positiivisia, kuten sinä.”

Jep, toden totta. Niin voi, ja hyvä että on. Vaikka onhan tässä elämässä jokaisella mahdollisuutensa kyynistyä ja kiukutella. Leikillään ja tosissaan. Ensimmäinen on vitsi, ja toinen ei kannata. Elämään kannattaa suhtautua avoimesti, eikä ryhtyä kiukkuiseksi pessimistiksi, oli sitten vammainen tai vammaton. Toki, osaan miekin äristä, murista, kiukutella ja rähjätä. Tulkaa kysymään vaikka vaimoltani tai lapsiltani.