Ensimmäisinä työttömysviikkoinani olen ajautunut koirakuskaajaksi. Koirakuiskaaja en ole vaikka kaksi koiraa omistankin. No, paperilla toinen on minun ja toinen vaimon mutta noin periaatteessa kuitenkin. Avoimilla työmarkkinoilla ei ole löytynyt minulle vielä toistaiseksi virkaa eikä tointa. Ei minusta ole kyllä lumenpudottajaksi eikä esimerkiksi kokiksikaan. Tyydyn ihan kotiruuan tekoon, jonka jotenkuten osaan.

Varsinaista työstä ei ole tämä koirakuskaajan toimikaan käynyt, kyllä työttömänä olo – olkoon kuinka aktiivista hyvänsä – on kuten aiempinakin kertoina, enimmäkseen odottelua. Sitä on työttömän virka. Odottelua ja etsimistä, kyselyä. Mutta enimmäkseen sitä odottelua. Odottelet vastauksia, kiinnostuisiko se työnantaja sinusta tai lähettämästäsi työhakemuksesta, olisiko osaamisellesi ja työhalullesi jollain käyttöä.

Ihan kauheasti ei ole ”osaamisprofiiliini” sopivaa haettavaa sitten vuodenvaihteen ollut. Jotakin kuitenkin mutta fyysisen työn ammattilaista minusta ei ole vuosien varrella silti kehittynyt eli ne tietysti rajoittavat hieman. Jotain muutakin olen hakenut, kuin töitä, nimittäin työttömyyskorvausta. Nyt sekin on odotteluvaiheessa, konkreettisesti siis raha. Tai edes se, että prosessin saa alkamaan – prosessin, jonka toivoo kuitenkin loppuvan ennen kuin edes alkaa. Outoa odottelua sekin.

Sen lisäksi olen hakenut vakuutuskorvauksia. Niitä ei ole tarvinnut odottaa. Tänään ei edes tuntia. Hyvä! Siitä löytyy sekin, miksi olen ajautunut koirakuskaajaksi. Vanhempi koiramme sairastui ja joutui leikkausoperaatioon ja mietimme jo mihin saakka mitäkin operoidaan ja mitä ollaan valmiita mistäkin maksamaan – onneksi on vakuutus. Ja nyt näyttää siltä, että hurtta toipuu. Toinen syy koirien kuskaamiseen löytyy siitä että koirat eivät tällä hetkellä tule toimeen keskenään, toisen ollessa kipeä. Ei siinäkään vielä mitään, olisin kaikilta työnhakuaktivismistani ja -aktiviteetiltäni ihan joutilas vahtimaan niitä kotona. Vaan kun taloyhtiössä on menossa putkiremppa ja kämpästä loppuu huoneet, mihin työmiehillä ei tarvisi olla pääsyä ja missä pitäisi kaksi koiraa toisistaan erillään ja molemmat pois töitä häiritsemästä, olen ajautunut kuskaamaan niitä sinne ja tänne. Okei, toinen on asunut nyt pari viikkoa isälläni, mutta onpa sekin päivittäin johonkin kuskattu.

Ai niin, yhtenä päivänä läksin putkimiehen jaloista koirien kanssa pois sanoen, että ”Lähden nyt kumminkin, kun en ole koskaan tykännyt toimia työnjohtajana lajissa, mistä en mitään ymmärrä.” Hän kyllä ystävällisesti ehdotti, että eikös se olisi korkea aika opetella. Houkuttelevaa sinänsä, mutta pyrin nyt pysymään pois jaloista pyörimästä kuitenkin, kun en ole tuonkaan lajin moniosaaja. Ei ole putkityönjohtajaksi ja tokkopa on työnjohtajaputkeenkaan.

Joten epävirallisena koirakuskaajana jatkan jotain muuta työputkea etsiskellen. Toivottavasti nykytilanne missään muodossa ei jatku pitkään, Koiran kuskaaminen ei ole mielekästä pidemmän päälle ja rauhallistakin miestä kyllästyttää odottaa tyhjää. Tammikuu taitaa kuitenkin mennä näin. Ehkäpä jo ensi kuuksi uusi titteli tai ainakin tehtävä? Sitä odotellessa, onneksi on olemassa perhe, koirat ja erilaista yhdistystoimintaa.