On kesäkuinen keskiviikkoilta. Vuoden tauko, tunnukset unohduksissa, kirjoituksen palo kateissa. Olen tehnyt kaikki bloginpitäjän kliseiset virheet. Eipä silti, kuka minua kaipaisikaan? Seli seli, vali vali. Mitä väliä, kuka välittää? Minä!

Vuoden 2016 huhtikuussa avasin nämä sivut. Otsikko oli Jarno töihin! Toukokuun loppuun mennessä ne saivat uuden otsikon Jarno töissä! Tämä siitä syystä, että työllistyin Pohjois-Kymen Kasvuun projektipäälliköksi. Työllistyminen tuolloin ja nyt on jo kelle tahansa saavutus. Se on edelleen, ja voin vilpittömästi sanoa, että tämä työ on viennyt miestä mukanaan. Mies itse onneksi pääosin ohjaksissa. Olen ylpeä työstäni ja madollisuudestani tehdä työtä.

Työn kokonaisvaltaisuus ja osin sen luonne on estänyt itse työstä kirjoittamisen. Keskeneräisistä asioista ja puolittaisista saavutuksista kun ei kylillä huudella vaikka markkinointimielessä mieli tekeekin. Lisäksi, itselleni ominainen mustalla huumorilla väritetty kirjoittelu ja loputon itseironia eivät välttämättä sovellu parhaiten työasioista kertomiseen aivan samalla tavoin kuin tällä sivustolla aiemmin kirjoittelin työnhakijan roolissa. Tuolloin peittelemättömänä pyrkimyksenäni oli osoittaa työnsaannin monimutkaisuus ja vaikeus sekä hyvin itsekkääsi saavuttaa oma paikkani työmarkkinoilla, eli päästä töihin. On myös todettava, että nykyinen työ ansaitsee täyden panoksen – ja se, mikä sen ulkopuolelle jää, kuuluu aina perheelleni ja ystävilleni. Kirjoittelu tyhjästä, ilman keskeistä tarkoitusta, on tässä yhtälössä turhaa ajankulua.

Nyt on kuitenkin tehtävä paluu myös blogin kirjoittamiseen. Nimittäin se homman funktio, tarkoitus löytyi uudelleen. Toisin sanoen, nyt kun on jotain sanottavaa, voi vuoden hiljaiselon päättää. Tällä hetkellä olen itse vetämäni hankkeen projektipäällikkö, ja siinä mielessä onnellisessa asemassa – palkatussa työssä, jossa saan toteuttaa asetettuja tavoitteita ja toimia itsenäisesti. Nykyisillä työmarkkinoilla tätä mahdollisuutta ei ole läheskään kaikilla. Työmarkkina pirstaloituu, toimeentulon lähteitä ja muotoja on yhä useampia, sekä rinnakkain että päällekkäin – meillä kaikilla. Tällaisena näen itsekin oman tulevaisuuteni – yrittäjämäistä, projektiluontoista, hivenen pätkittyä. Pääosa tuloista jostakin, sivuvirtoja sieltä ja täältä.

Mutta nyt – nyt olen tosiaan täysaikaisessa ja jotakuinkin täyspäisessä työssä, jollaisessa tulevaisuudessakin toivottavasti ilman suurempia katkoja pysyn. Minkä niminen on tulevaisuuden projekti tai palkkakuitin tai laskuttajan nimi – sitä en vielä tiedä, enkä moneen kuukauteen liiemmälti vielä osaa ajatellakaan, sillä nykyinen projektini on vielä vaiheessa. Aiemmin tänään kävin kuitenkin erittäin mielenkiintoisen keskustelun, joka herätti minut ajattelemaan itsestäänselvyyksiä. Itselleni tuttuja asioita, kaikuja menneisyydestä. Asioita, joita vaan on nostettava esiin, silloinkin kun itse on hivenen etuoikeutetussa asemassa eli palkatussa työssä.

Mutta takaisin päiväisiin tapahtumiin: minua haastateltiin Vates-säätiön julkaisua varten. Siltä varalta, ettette tiedä, mikä on Vates-säätiö, lainaan keskeisen tiedon heidän sivuiltaan: ”Vates-säätiö toimii asiantuntijaorganisaationa vammaisten, pitkäaikaissairaiden ja osatyökykyisten henkilöiden yhdenvertaiseksi työllistymiseksi. Tavoitteemme on, että vammaisilla, pitkäaikaissairailla ja osatyökykyisillä henkilöillä on tasavertaiset oikeudet ja käytännön mahdollisuudet työllistyä.”

Itse haastattelu ilmestyy joskus syksyllä, joten en aio sitä sen syvällisemmin avata. Koen kuitenkin ehdotonta lukkarinrakkautta aihetta kohtaan, olenhan itsekin cp-vammainen keppikävelijä, joka varsinkin nuoruudessaan tuskaili paljon ulkopuolisen työpaikan löytämisen vaikeutta. Itsensä työllistäminenkään ei päättynyt hyvin, ja rankasti kokeneenpana päätyminen nykyisiin töihinkään ei ollut mikään itsestäänselvyys, kuten aiemmista kirjoituksista voi mieliin palautella. Tahdon kuitenkin tarinoillani rohkaista. On totta, että kliseisesti meidän suomalaisten identiteetti muodostuu yhä hyvin pitkälle työn kautta. Työ, sen tekeminen, siinä menestyminen – nostaa itsetuntoa, itseluottamusta, itsekunnioitustakin. Kehittää se myös kanssaihmisen ymmärtämistä, ja kokonaisvaltaista osallisuutta yhteiskunnassa.

Kieltäydyn vammaisena nostamasta yhtään vammaista minkäänlaiselle jalustalle. Me emme ole mikään yhtenäinen joukko, jota tarvitsisi kenenkään ihailla. Teemme asioita, pärjätäksemme. Kukin tavallamme – ihan kuten vammattomatkin ihmiset. Ponnistelunsa ja pinnistelynsä kullakin, tavoitteisiimme päästäksemme. Mutta kun mietitte nykyistä työelämää, digitalisaatiota, asiantuntijuutta ynnä muuta, yhä useammalla vammaisella olisi annettavaa ihan näillä normaaleilla työmarkkinoilla. Pirun huono minäkin olen messuständejä kasaamaan, mutta tönötän siellä messuilla yhtä hyvin kuin se pöytä – ja puhun enemmän, useimmiten asiaakin. Siksi, teen kaikkeni, että vammaisia ei myöskään siellä työmuurahaisten jonossa tallota sinne lattian rakoon. Haastattelun myötä oli tämän vaikuttamisen paikka – kertoa oma tarinansa, työstä, työn teosta, työhaastatteluista ja työn saannista.

Kuten todettua, helppoa se ei ole ollut, ja varsinkin nuorempana se lattianrako on ollut työhaastattelutilanteiden jälkeinen paikka minullekin. Moni vammaisjärjestö ja keskeiset heidän julkaisunsa ovat oman kokemukseni mukaan varsin kuntoutuskeskeisiä tai muuten vaan terapiatarinoita ja yleistä elämänmenoa. Väitän edelleen, että työ on paitsi parasta toimeentuloa niin monessa mielessä myös parasta henkistä hyvinvointia – mahdollisuuksien, verkostojen, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden peruspilari. Niin palkkatyö, vapaaehtoistyö kuin yrittäjyys. Kaikki samassa korissa, kohti yhteistä päämäärää.

Siispä: Voihan Vates minkä teet. Rohkaise vammaisia, kouluta työnantajia, kouluta välityömarkkinatoimijoita – rakenna verkosto. Asia on hyvä, ja sille kannattaa rakentaa. Sillä työ, yhteiskunta, elämä: Se on vuorovaikutusta, molemminpuolista ja monipuolista. Kohdatkaa toisenne, kohdatkaa asenteenne ja hiokaa ne. Työ tekijänsä löytää, yhä. Myös vammaisen – kunhan asenne ja rohkeus kohtaavat törmäämättä ja pelkäämättä. Perässä tulevat innostunut tekeminen ja kasvava osaaminen. Se pätee niin vammaisiin kuin vammattomiin. Ei muuta kuin tsemppiä hyvälle työlle, itse kullekin!