Kevät on jo pikällä. Vai onko? Nyt on vasta maaliskuun alku. Joka tapauksessa, minusta tuntuu näin aurinkoisena sunnuntaina, että kevät on pitkällä. Aika kuluu – mihin? Edellinen blogiraapustukseni tällä palstalla on ollut joulukuussa kun olin lähdössä töistä joulunviettoon. Nyt seuraava tulee heti perään maaliskuussa, kun olen niin ikään ollut pidennetyllä viikonlopulla, pitäen pari päivää ylityövapaata. Käyttäen aikaa.

Niinpä. On kikyt, kiristys- ja kyykytyssopimukset, jolla ei ole mitään sanottavaa vaikutusta kenenkään kilpailukykyyn. Pidentää se viikoittaista työaikaa sen minkä pidentää, ja silti paukkuu ylitöiksi, työn luonteesta johtuen. Itse olen sitä mieltä, että työaika pitää olla jatkossakin eräs mittari, ettei sitä aivan liikaa – aivan liian vähällä teetetä, töitä. Mutta tuottavuuteen ja kilpailukykyyn aika on pirun huono mittari. Sitä mittaavat ihan muut numeeriset arvot – sellaiset, joihin vetämässäni projektissa osaan tällä hetkellä olla tyytyväinen. Ylityövapaani tienaan silti aikaperusteisesti – niitä kertyy tai on kertymättä työntekoon käytetyn ajan perusteella. Työn kokonaisvaltainen tekeminen ottaa aikaa – jotta sillä tehdään tuloksia. Ne näkyvät, ironista kyllä, ajan kanssa. No, tämä tästä, tämän artikkelin työpoliittisesta vittuilusta ja kantaaottavuudesta, tulkitkoon jokainen lukija miten tahtoo. Minulla tekemästäni työstä ja siihen käyttämästäni ajasta on toistaiseksi vain ja ainoastaan hyvät fiilikset. Kun aika kuluu – oikeissa asioissa – syntyy myös tuloksia. Totean tähän, että monessa kohtaa, kohdan ollessa sopiva, ajan kannattaa antaa kulua. Aika tekee työtä asioiden puolesta.

Jos asioita mitattaisiin pelkillä ”tuloksilla”, olisin elämän epäonnistuja. Konkurssin tehnyt yrittäjä verovelkoineen ja muine velvoitteineen. Sellainen, joka ei saa menneisyyttään karistettua. Vaan, yllätys, yllätys: Aika on hyvä asia tässäkin. Niin henkisesti kuin muutenkin. Maksan kyllä velkani, sen minkä kykenen, viehän ulosotto (korostettakoon, oikeutetusti) sievoisen summan kuukausittain. Siitä huolimatta, että menneisyyden haamuja pulpahtelee esiin puuttuvista veroilmoituksista ja vastaavista, ja ulosotossa on täten tällä hetkellä todellisten velkojen lisäksi sievoinen summa ”haamuvelkoja”, perinnän kautta kierrätettyjä lisäkuluja ja sitä ”yli varojen” eletyn yrittäjyyden rahan hintaa – korkoja – minusta aika tekee vain hyvää.

Aika. Se antaa mahdollisuuden. Mahdollisuuden ottaa etäisyyttä. Silloinen firma, silloinen yrittäjyys. Se on mennyttä elämää, vaikka sen velvoitteet tuleekin hoitaa. Sitä tässä maassa ei ole helpoksi tehty. Yrittämisen epäonnistuminen on käytännössä kiellettyä, vaikkei sitä ääneen sanotakaan. Maahan lyötyä voi tässä lajissa lyödä vuosien jälkeenkin, vaikka muuta puhutaankin. Käännän sen silti toisin päin.

Yrittäjyyteen kuuluu aina riski, ihan aina. Omalla kohdallani se riski konkretisoitui syyskesällä 2013 konkurssiin, ja sen jälkimainingeissa kärvistelen elämässäni pitkään. Meillä on olemassa velkaneuvonta, meillä on olemassa velkasaneeraukset. Vaan kun sen reunaehdot ovat yhtä menneestä maailmasta kuin tuottavuuden lisääminen pakollisen lisätyn ajan keinoin. Joustoja, sitä tarvittaisiin yleensä useampaan suuntaan. Olen velkojeni kanssa melkoisen yksin – ja siitä huolimatta, erittäin yrittäjyysmyönteinen edelleen. Ajan kanssa, kenties, joskus yrittäjä uudemman kerran. Mutta nyt, nyt kärvistelen, ja pitkään, yrittäjyyden veloissa.

Minulla ei tuossa kärvistelyssä ole montaakaan pelaajaa joukkueessani. Onneksi, taustat on kunnossa, päivittäinen reaalitalous nyt töissä olevana myös. Ja olen myös paljon muuta, ihmisenä, kuin epäonnistunut yrittäjä taikka nykyinen työssäoleva projektipäällikkö. Olen muun muassa mies ja isä. Ja hivenen huvittuneena myös tittelistä ”Kouvolan tunnetuin työnhakija”. Sitähän en tosiaan enää ole, vaikka työnsaanti saattaa lisäjulkisuuttakin jossain poikia. Minulla siis on elämä, ja aikaa elää: Perhe-elämää, työelämää, elämää.

Kikyt eivät ole sittenkään mitään kiristystä ja kyykytystä siihen nähden, millaisessa paineessa tahattomasti ulosottovelkainen nyky-Suomessakin on. Kyllä, kirjoitin ”tahattomasti”, vaikka tiedän, että itse tein virhevalintoja, joiden hintaa tässä maksan todella pitään. Silti, alleviivaan tahattomuuden – ja teen töitä veloista selvitäkseni. Ne ”haamut” ja ”rahan hinnan” tulen jättämään muiden ongelmaksi. Moraalisesti maksan sen, minkä reaalisesti kykenen.

Vaikka totesin olevani velkoineni aika yksin, saan minä futisjoukkueen aikaiseksi. Vaihtopenkki tosin on tyhjä, loukkaantumisia ei kestetä ja uupumuskaan ei saa tulla. Kentällä 4-4-2 -muodostelmassa puolustuksen muodostavat Perhe, Sukulaiset, Kaverit ja Koti. Koti on kuitenkin olemassa, niin perseelleen ei asiat mene, kiitos tosin lähinnä vaimolle, ja vaimon luottokelpoisuudelle. Muuta puolustuksen kokoonpanoa tässä ottelussa ei tarvitse selventää, kaikilla on selkeä roolinsa.

Keskikentällä keskustassa pelinrakentajana toimii Työ. Se antaa oivia syöttöjä myöhemmin esiteltävälle ohuelle hyökkäyskalustolle. Puolustavassa roolissa on myös Asenne. Se ei anna ikinä periksi, vaikka sitä potkitaan sukille – ja joskus muníllekin. Keltaista ei valitettavasti heilu, ei Perintäfirmoille, ei Vakuutusyhtiölle, ei Verottajalle. Asenne on kyllä oppinut tulemaan paremmin tuomarikolmikon kanssa toimeen, mutta purnaa aina ajoittain. Velkaneuvonta-nimiseltä huoltajalta toivoisin kyllä parempaa pelisilmää mutta voi olla, että sille ei ole annettu siihen eväitä. Otteluvalvojana omassa roolissaan toimivalla Ulosotolla ja joukkueellamme, Asenne mukaan lukien, on neutraalit ja hyvät välit. Siihen voimme luottaa.

Keskikentän täydentävät nopeilla kahdensuuntaisilla liikkeillään laiturit Vapaa-aika ja Harrastukset. Ne pitävät joukkueen virkeänä ja taistelutahtoisena puolustuksen tuella.

Entä se hyökkäys. Keskikentältä Työ ruokkii säännöllisesti Rahaa. Raha on tässä pelissä erittäin tärkeässä roolissa. Se tekee tasaista tulosta mutta ei vieläkään ratkaisevaa läpimurtoa. Se ei yksin riitä. Nimittäin ohut hyökkäyskalustomme kärsii variaatioiden puutteesta. Hyökkääjäkolleega Apu on yleensä ihan hukassa, ja suurissa kommunikaatiovaikeuksissa niin tuomarikolmikon, huoltajan kuin muun joukkueenkin kanssa. Joten Raha tekee ainoat tulokset, Työn ja Asenteen sen mahdollistaessa, koko muu joukkue pitää kokonaisuuden pystyssä – riippumatta siitä kuinka puusilmiä ottelun tuomarit ovat tai missä Apu seikkailee. Kunhan ei tee omaa maalia.

Mutta se tärkein, se joka aina kuluu, ja joka on kuitenkin hyvä mittari moneen. Aika. Siinä on joukkueemme maalivahti. Se tekee aina hyvää, se mahdollistaa. Kaiken. Nyt se on mahdollistanut muun muassa ajan perheen ja kavereiden kanssa, harrastukset vapaa-aikana, lepoa työstä,  toisten auttamista… kaiken tämän parissa ylimääräisessä vapaapäivässä ja yhdessä aurinkoisessa viikonlopussa.

Asenteellisena hyökkäysorientoituneena oman elämäni valmentajana ja puhtaana piilokärkenä toivon, että Työ ja Raha ratkaisevat, ja tekevät tarvittavaa tulosta. Mutta sekin vaatii Aikaa. Veskarimme Aika, nykyisessäkin säännöstössä, varmistaa raastavan matsin jälkeen minulle vähintäänkin siedettävän tappion ja ottelun päättymisen 10-25 vuodessa nykyhetkestä. Toivon, että Raha ja Työ tekevät tehtävänsä sitä ennen, puolustuslinja ei murru ja Asenteellakestää kuuppa kasassa, varmistaen kaikille paremman lopputuloksen.

On selvää, että mikään normi-yhdeksänkymppinen tämä matsi ei ole. Kultaiset maalitkin on poistettu jo aikoja sitten ja syvältähän ne olivatkin. Työn ja Rahan hyvästä uurastuksesta huolimatta koko muulle joukkueelle tämä on puolustustaistelu. Jonka viimeisenä lukkona on Aika.

Tässäkään Aika ei ole ehkä ideaalisin ratkaisu mutta se on kenties välttämätön kelvollisen ja monen hyvän saavuttamiseen. Antaapa siis ajan kulua, ja mitataan sitä edelleen. Aika on aika hyvä peruste moneen – kunhan sitä käytetään oikein, ja osana joukkuetta.

Ja vielä lopuksi: aika nimittäin tekee yllätyksiäkin. Vuosi sitten, olin lähinnä työnhakija ja sauvakävelijä. Tein töitä ollakseni kunnossa, laihtuakseni, muun muassa. Mielestäni tuloksetta. Kävin nyt vaa’alla. Aika on kulunut, eikä ole riittänyt tehokuntoiluun. Tulosta on tullut, ajan kanssa. Olen laihtunut kahdeksassa kuukaudessa huomaamattani jopa seitsemän kiloa. Olen ehkä tehnyt oikeita valintoja, mutten niin tietoisia. Aika on tehnyt tehtävänsä.

Mukavaa ajan kulun jatkoa kaikille, sillä jos elämä on peliä, on aika iso osa elämää. Ja minulla on nytkin niitä kaikkia, käyttäkää tekin aikaanne.