Uusi viikko alkoi. Samalla alkoi tietyllä tapaa uusi aikakausi. Siivosin tänään sivuiltani valtaosan tekstisisällöstä, jolla myyn itseäni töihin. Laitoin mainintoja, että olen töissä. Sivusto on saavuttanut keskeisimmän alkuperäisen tarkoituksensa – se oli toimiva työkalu, yksi palanen, jolla sain töitä.

Sain. Otin. Ansaitsin. Kaikkea sitä. Minulle myös annettiin. Nimittäin mahdollisuus tehdä haasteellista duunia, uutta työtä, jossa kuun vaihteessa aloitan. Siksi tämä maanantai tuntuu varsin oudolta – tämä on ensimmäinen viikon alku, jolloin en aktiivisesti hae töitä. Ammattihakijasta tulee tekijä, nöyrän asenteen mukana toivoakseni ammattitekijä myös uusiin haasteisiin. Paljon osaan mutta paljon olen valmis myös oppimaan. Minulla on paikka näyttää, mutta ennen kaikkea minulla on paikka tehdä – kasvaa, kehittää, kehittyä ja onnistua. Saada muutkin täällä tekemään sitä.

Olen viime torstain tavoin edelleen hivenen hämilläni mutta nyt jo pikemminkin utelias. Uusi työ, uusi mahdollisuus – paitsi minulle, myös monelle muulle. Asenne on, motivaatio on. Riittävä määrä taitoa osata ja tahto ja into oppia loput. Ja jos joskus meinaan täydelliseksi tulla, herättäkää minut – HETI!

Silti, tunne siitä, että siirryn TEKEMÄÄN enkä hakemaan töitä on vielä tässä maanantaina outo. Nimittäin viimeisen 10 kuukauden aikana olin yhden niistä töissä, muutaman vielä oppilaitoksen kirjoilla. Mutta yhdeksän kuukautta olen päätoimisesti hakenut töitä. Nyt haku loppui – omalla tyylilläni ja tavallani, rehellisesti kai myös tuurilla, tiemme tulevan työnantajan kanssa kohtasivat. Minut halutaan töihin.

Se vaati viime heinäkuusta näihin päiviin 72 hakemusta – joista tämä läpimennyt oli joko järjestysnumero 66 tai 67. Se vaati noin 50 muunlaista työhöntarjoutumista ja yhteydenottoja, työpaikoilla käyntejä ja puheluita. Se vei aikaa sen kymmenisen kuukautta. Sen eteen on varmasti tehty työtä ennenkin. Kaiken kaikkiaan se poiki vain neljä haastattelua vaikka muuta vuoropuhelua oli kyllä reilummin.

Kolmas kerta haastatteluissa ei siis sanonut totuutta mutta neljäs sanoi. Viidenteen ei tarvinnut enää mennä ja uusimmat hakemukset sai jättää tekemättä. Torstain hämmennyksestä on tultu jo kauas. Olen palkinnut itseni ylimääräisella pizzalla, olen juonut työnsaannin kunniaksi niin viskin kuin täällä sivustolla mainostamani konjakinkin. Ja olen yrittänyt vakuuttaa itselleni eläväni yhä terveellisesti lenkkeillen tämän päiväisessäkin paahteessa.

Huomenna tiistaina on edessä viimeinen päivä työttömyyttä – ainakin tällä erää. Onhan tulevassa työssäkin koeika ja työllä on ennalta tiedossa myös oletettu päättymisaika. Mutta jos se on minusta kiinni (kuten varmaan pitkälti on), sinne saakka vedetään täysillä. Aiempiin kirjoituksiini viitaten, palaan rallivertauksiin: seuraavalle erikoiskokeelle päästiin. Kisan johdossa. Keskiviikkona jatketaan.

Mutta kisa on vasta alussa – ja erikoiskokeiden pituudet ja haasteet rupeavat vaihtelemaan enemmän ja nopeammin. Nyt keskityn siihen, ralli on edelleen myös kestävyyslaji. Toivottavasti pelit ja vehkeet kestävät, äijä itse on ainakin valmis vetämään täysillä, uusista nuoteista myös tuntemattomille erikoiskokeille.

Siirtymätaival tämän kisan alkuun osoittautui kaavailtua haasteellisemmaksi mutta onnistui, ja niin sanotusti viivalla ollaan, valmiina. Tsemppiä kaikille, jotka työnhakuaan jatkavat.

Itse olen kaiketi esimerkki siitä, ainakin nyt, että onnistumisia tulee kunhan asenne on kohdallaan ja jaksaa puskea riittävän intensiivisesti, riittävän kauan. Sitä tulen varmasti tekemään myös alkavassa työssäni. En väitä, että työnsaanti on helppoa – olen yhtälailla elävä todiste siitä, ettei se ole!

Sain mahdollisuuteni, niin saat Sinäkin! Mutta toviin en käy yhdelläkään työnhakusivulla enkä täytä yhtään työhakemusta – paitsi suljen työnhakuni TE-toimistossa. Oudolta se tuntuu, kun ei tarvitse hakea. Nyt on ”ammattihakijan” aika näyttää kyntensä tekijänä ja luultavasti tuonempana kertoa siitä myös julkisuuteen. Monella (työ)paikalla todennäköisesti tulen käymään. Nähdään siellä!