Kävin eilen illan edellä työhaastattelussa. Siitäkin jäi fiilis, tunne. Siitä jäi hyvä tunne. Ei se välttämättä tarkoita työnsaantia mutta silti tunne oli hyvä. Nyt ollaan jokunen tovi odottavalla kannalla. Jos eilen preppasin itseäni hyvään suoritukseen, tänään voin purkaa suoritusta tuloksia odotellessa.

Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi valmistautumistani, ja halusin myös tarkoituksellisesti puhkua itseluottamusta – unohtamatta sitä, että nöyränä olen tuotakin työtä hakemassa. Itseluottamus ja nöyryys, molemmat, toivottavasti näkyivät myös haastattelijoille. Täydellinen en ole, en ollut eilenkään, mutta ei se haastattelu pieleenkään mennyt. Koen onnistuneeni, ja saaneeni tästäkin hyvän kokemuksen. Kuitenkin, omalla kunnianhimolla, ainoa merkitsevä mittari tulee olemaan sen työpaikan saanti.

On selvää, että tuossa hakemassani työssä vastuualueet, tehtävänkuvat ovat varsin moninaiset ja laajat. Sen myötä on selvää, että on osa-alueita, jotka ovat osaamisalueen ulkopuolella, asioita, joissa olen suoranainen noviisi. Myönsin tämän haastattelussa avoimesti. Totta kai. Yhtä varmasti mainitsin myös oppimiskykyni, -haluni ja tapani toimia sen opin, kyvyn ja tiedon saavuttamiseksi sekä jakamiseksi eteenpäin. Tehtäväkentän laajuus pitää silti edelleen varsin nöyränä muttei hirvitä hetkeäkään!

Miksi se ei hirvitä? Osassa sitä ”pelikenttää” on alueita, jossa olen jo valmiiksi vahva. Tunnen itseni. Työelämässä on muodikasta kaivata haasteita mutta ihan aidosti, toisissa osissa pelikenttää niitä sitten riittääkin. Tässäkin kohtaa haaste on mahdollisuus. Itse asiassa, haastattelussa minulta kysyttiin, mikä olisi kaikkein vaikein tilanne työssä. Tätä jouduin hetken miettimään, ja vastasin lopulta että betoniseinän kokoinen tai paksuinen asenneongelma. Sellaisiakin voi tuossa työssä kohdata. Vaan, onhan se niinkin, että se betoniseinä jossain kohtaa myös loppuu jos sen päätä etsii. Ja on niitä muureja murtunutkin – murrettukin.

On siis olemassa osa-alueita, joita hallitsen. On toisia, joita kykenen oppimaan. Joitakin, joita itsepintaisesti aion oppia. Ja joitakin, johon yksinkertaisesti yhteistyöllä kehitän keinot ratkaista ja selvitä. Miten insinööri sopii tähän maailmaan? Niin, toivottavasti saan paikkani todistaa, että hyvin. Miten sinne sopii taloushallintotradenomi tai konkurssin tehnyt ex-yrittäjä? Edelleen, sama mies, uskoakseni ja toivoakseni hyvin!

Mies, jolla edelleen on puutteensa, mutta jolla on siitä huolimatta taitoa, intoa, motivaatiota ja ratkaisukykyä. Ja vielä niiden ylikin, itseluottamusta ja asennetta. Mies, joka ei myöskään pode sitoutumiskammoa, ei pelkää virhettä tai epäonnistumista. Mies, joka ei hemmetti soikoon luovuta, ellei ole pakko. Pakko, se tulee joskus järkeilynkin kautta, ihan numeerisesti laskienkin, kuten menneen oman firman konkurssi.

Luovuttamaan en silti lähde mihinkään. Kun johonkin vedetään nimi alle, siihen sitoudutaan täysin. Tavoitteet tulee asettaa. Ne ovat jo olemassa. Niihin tulee tapahtumaan hienosäätöä, takuulla tuossakin työssä, jos sen saan, mutta nyt kirjoitan vain yleisellä tasolla. Kun ne on asetettu, tulee kehittää ja matkan varrella muokata reitti niihin pääsemiseksi. Lopputulos ei ole välttämättä aina tasan se, mitä lähtöviivalla kuviteltiin. Mutta maaliin, itseään ja tukijoukkojaan sekä yhteistyökumppaneitaan tyydyttävin tuloksin on päästävä.

Jossain määrin kuitenkin rallimiehenä: testi-EK meni hyvin, tarjouduin tuonne töihin. Ensimmäinen varsinainen erikoiskoe meni myös kelvollisin tuloksin – täyttämäni hakemus johti haastatteluun. Olen kisassa mukana. Eilinen kakkos-EK on tulosten valossa vielä hämäränpeitossa. Tuntuu, että tulin hyvin läpi haastattelun, mutta menikö joku toinen kovempaa, sitä en tiedä. Ainakaan vielä en keskeytä, ellei tiimi ilmoita, että autostani puuttuu etupyörä, ja matka jää siihen. Mihinkään kiviin en mielestäni eilen osunut, en myöskään liikaa oikonut. Toistaiseksi olen siirtymätaipaleella erikoiskokeelle numero kolme. Vähän tuntuu ravistusta ratissa, mutta täältä tullaan, tiimiradiota kuunnellen.