Tänään on taas tärkeä päivä. Päivä, jolta vaaditaan onnistuminen. Päivä, jona minä vaadin itseltäni paljon. Päivä, jona minua arvioidaan. Olenko valmis? Niin valmis olen kuin olla voin – aina voi tulla yllätyksiä, pettymyksiä, hämmennyksiä. Vääriä sanavalintoja, huonoja kommentteja. Yhtä lailla ne yllätykset voi tulla toiseen suuntaan. Voin itse yllättää positiivisesti – itseni ja muut. Mutta vaikka kuinka valmistaudun, se yllätysmomentti työhaastatteluun jää aina työnantajalle.

Olen kuitenkin valmistautunut. Heitin tuossa pienen aamulenkin. Minun lajissani sen pienuus on suhteellista: Rykäisin kyynärsauvakävelyä (tai loikkimista, tai viimeisillä sadoilla metreillä kotiin raahautumista) 4,8 km aikaan 2:22. Älkää naurako, tässä on pyöristystä korkeintaan vajaa 20 sekuntia. Toivon todella, että kakkonen ei ole mikään enne tämän päiväiseen haastatteluun. Nyt aion olla Ykkönen! En aio jäädä kalkkiviivoille, en hopealle – en kakkoseksi tai hyväksi hakijaksi tekemään parastani. Aion voittaa, saada työn!

Valitettavasti työnsaanti ei ole määrä- tai mittalaji. Taitaa olla mitä suuremmassa määrin arvostelulaji, jossain määrin arpapeli, jota ei tekemisen määrä tai numerot määritä pelkästään. Tuuriakin tarvitaan, kuten monessa urheilulajissa. Pohjatyö, taustatyö ja viimeistelyharjoitus on nyt kohdaltani kuitenkin kunnossa. Nimittäin tänään on treenattu ja viimeistelty hyvin, enää päivän pääsuoritus puuttuu.

Nukkuminen saattoi jäädä hivenen vähälle, sillä jämähdin telkkarin ääreen vielä matsin jälkeenkin. Lepoa tosin muuten on varmasti riittävästi. Viimeistelytreeni, mainittu 4,8 kilometriä on huippusuoritus. Viime syksyn pisin yhtäjaksoinen suoritukseni oli 7,7 km ja se oli itselleni testi mihin pystyn. Tänä keväänä olen kävellyt yhtenä päivänä pisimmillään 5,6 kilometriä mutta se jakautui neljään eri suorituskertaan.

Fyysinen kunto on kohdallaan, ja ajatukset on nollattu kehon rääkillä. Seuraavat valmisteluetapit olivat huomattavasti helpommat: käynti suihkussa ja puhdasta päälle. En ole enää junnu, joka kysyy, tarviiko suihkussa käydä. Valutetun hien määrä oli sellainen, ettei tarpeesta epäilystä jäänyt. Ja kuten urheilijat konsanaan, olen ravinnut itseni tänään kanapastalla. Hyvää oli, kiitos vaimolle siitä.

Sitten vielä henkistä valmistautumista, niin sanottu taktiikkapalaveri. Otin eteeni nipun paperia, joka sisälsi hakemaani työhön liittyvää tietoa. Kävin läpi jokaisen sivun. Piirtelin ympyröitä, alleviivasin sanoja. Laittelin kysymysmerkkejä ja kirjoittelin kommentteja. Olen yksilöurheilija, menossa suorittamaan omaa rooliani joukkueessa. Täytyi vaan itse kirjoittaa itselleen pelikirja ja piirrustaa nuolet, vaikkei fläppitaulua olekaan. Ei ole kuninkaita vieressä hokemassa veljiä, onneksi. Olen vain minä, ajatusteni ja suunnitelmieni kanssa. Valmistautumassa. Pian Siellä on Se, joka määrittää, olenko minä lähitulevaisuudessa osa joukkuetta. Vetämässä, johtamassa. luomassa. Strategisia tavoitteita, viemässä ne maaliin.

Sitä en vielä tiedä. Muutamien tuntien päästä minulla on siitä tuntuma vaan ei vielä tietoa silloinkaan. Silloin olen itseni ja pelikirjani esitellyt, arvioitavaksi altistanut. Taktiikkapalaverini pohjalta itseluottamukseni on tapissaan. Tiedän myös heikkouteni. Tiedän, että minulla tulee olemaan iso kenttä, ja suuret ”saappaat” täytettäväksi. Mutta tiedättekö te, että minun vasen ”saappaani” on kaksi numeroa isompi kuin oikeani, ja täysiä ovat molemmat. Siitäkin on hyvä rakentaa.

Valmistautumiseeni ei kuulu parranajo uudelleen, sillä sen kasvunopeus on suunnilleen sama kuin eräällä suomalaishiihtäjällä ennen minua. Valmisteluihin ei edelleenkään kuulu mätsäävien vaatteiden etsiminen, kun ne kengätkin on eri paria. Mutta tänään mennään päätyyn! Voitetaan vaikka räkä parrassa kuin juhamieto (eikä muistella numerosarjoja tai täpäriä häviöitä), revitään ja raastetaan tarvittava voittomaali kuin sakupuhakainen aikanaan. Ja niin edelleen. Pahoittelut asianosaisille vertauskuvista, te tulitte ensin mieleeni – kunnioitan edelleen!

Nyt en osaa enää valmistautua juuri mitenkään. Paitsi, voisin katsella eilen väliin jääneen Supertähdet. Kun kerran urheiluvertauksilla lähdettiin: Marcus Grönholm! Mies, joka ajoi vain voitosta! Hittojako sitä tekemään parasta mitä pystyy, jos voi tehdä parasta ilman lisämääreitä. Pyrkiä voittoon! Omalta kohdaltani pyrkiä työpaikkaan. Nöyränä mutta yhtään nöyristelemättä. Jos nyt matkalla tulee muutama kolhu, eikä kaikki osat ole enää maaliviivalla tallessa, niin ei haittaa! Mutta vaarallisia kuteja en aio kopata yhtään tänään, hutikuteja tulee välttää.

Nöyryyden mainitsemisesta huolimatta: I’m ready, Amaze me, I’m the Leader. Vaan mahtaakohan ne olla valmiit mua varten?