Se on käsillä perjantai ja viikonloppu. Emäntä on menossa huomenna juoksemaan tai ainakin kävelemään. Itse ajattelin ottaa helpompaa tekemistä ja katsella rallia, rentoutua. Tiedä sitten, antaako poika rentoutua, vaiko kuinka kovasti sitä saa komentaa pysymään aloillaan rallia katsoessa mutta onneksi seurassamme on minua nopeajalkaisempia mukana.

Viikonlopun jälkeen olisikin sitten tiedossa vaihteeksi työhaastattelu. Erittäin hyvä niin. Siinä on toki riski, että taas jäädään kalkkiviivoille. Mutta ennen sitä – siinä on mahdollisuus! Vaikka kirjoittelenkin tätä blogiani piikikkäästi, sarkastisesti ja kritisoivaan tyyliin, on kysymyksessä nimenomaa tyylivalinta. Toki myös osittain luonteen ilmentymä, kriittisyys ja arviointi ympärillä tapahtuviin asioihin.

Vaan tapanani on suhtautua asioihin lähtökohtaisesti positiivisesti. Haastattelu uudessa paikassa on aina mahdollisuus. Tässä nyt odottavassa tapauksessa mielestäni on jo suuri saavutus olla haastateltavien joukossa. Yhtään väheksymättä muita hakujani, kyseessä on oman tulkintani mukaan monipuolisin ja vaativin tehtäväkenttä, mitä tarjolla voi olla – nyt hakemissani tehtävissä täällä kotimaakunnassa. Väheksymättä edellisessä kirjoituksessani käsittelemääni Kansaneläkelaitoksen etuuskäsittelijän duunia tai aliarvioimatta muita sulkeutuneita, avoinna olevia tai etenkään mahdollisia tulevia hakujani.

Koska tulkintani mukaan kyseessä on monipuolinen ja vaativa tehtävä, on tunnustettava, että minua hivenen jännittää. Olen sentään elämässäni ja työhistoriassani tehnyt yhtä ja toista. Ollut arvioimassa ja arvioitavana. Onnistunut ja epäonnistunut. Tällä hetkellä olen jännittyneen epäuskoinen mutta tietyllä tapaa luottavainen ja rauhallinen.

Paikkaan on varmasti ollut monta kyvykästä hakijaa. Huonona en pidä itseänikään. Enkä varmasti olekaan, koska haastattelukutsun sain. Silti, sitä miettii, onko riittävän hyvä. Osaanko minä oikeasti tällaista, tuollaista tai sellaista? Saatuani eilen haastattelukutsun, luin aiemmat yhteydenottoni ja hakemukseni läpi, kertasin kaiken, mitä asian tiimoilta olen sanonut.

Tulin siihen tulokseen, että perhana vieköön – OLEN! Ja osaan! Ja sen, mitä en vielä osaa, tiedän kykeneväni oppimaan. Hakemuksessani kävin myös heikkouteni ja omat henkilökohtaiset epäilykseni heikoista kohdista läpi. Sen jälkeen kun olin kertonut, miksi olisin hyvä hakija ja tekijä paikkaan, pohdin raatorehellisesti sitä, miksi en ehkä olisi.

Tämänkin pitkäsanaisen hakemuksen jälkeen olen haastateltavien joukossa, heikkouksistani huolimatta. Siispä, voitaneen päätellä, että ennakkoon täydellistä hakijaa ei ole. Ei ylivertaista ainakaan. Olen riittävän hyvä tarkempaan tarkasteluun!

Nyt ratkaisee persoona, luottamus, kyky todentaa osaamisensa, into, halu ja taito tehdä! Rekrytoinnissa työnantaja ottaa aina riskin. Haastattelussa minun on vakuutettava, että olen sen riskin arvoinen. Ja työnteossa todistettava, etten ole enää riski vaan resurssi, joka tekee tulosta.

Minun on oltava rehellinen. On oltava positiivinen ja avoin, entiseen malliin myös itsekriittinen. Sen lisäksi minun on altistuttava vähintään yhtä voimakkaalle ulkopuoliselle kriittisyydelle ja arvioinnille kuin yrittäjyysaikanani konsanaan. Vedettävä junaa, jossa on monta vaunua – tarvittaessa tuotava lisäosia resiinalla perään ja pidettävä kokonaisuus raiteillaan.

Ei sen niin väliä, jos raiteilla on muutama oksa tai kivi, kyllä ne siitä siirtyy! Veturinkuljettajaksi lähden sentään vain kuvainnollisesti, mutta olenko tähän kaikkeen valmis? Kuten totesin: Minua jännittää. Pidän sitä terveenä työhaastattelutilanteessa. Totesin myös olevani rauhallinen ja luottavani itseeni. En ole täydellinen mutta voin olla pirun hyvä.

Kestänkö olla ”pirun hyvä”? Olenko valmis ottamaan haasteet ja laajan tehtäväkentän vastaan? Olen tänään pohdiskellut aika montaa kysymystä käydessäni dokumentteja mahdollisesta tulevasta työstäni läpi. Miettinyt, mihin kaikkeen joudun ja toisaalta, mitä kaikkea saan tehdä. Todennut, että paljon on tuttua ja uuttakin pitää uskaltaa tavoitella – yhtä itsevarmana ja itsekriittisenä, itseään vähättelemättä kuin hakemuksessa parisen viikkoa sitten.

Se hakemus on johdattanut jo edessä olevaan työhaastatteluun. Heitän siis ennakkoluuloni hiiteen, niin se on heittänyt työnantajakin. Jotain on jo tehty oikein siinä vaiheessa, kun päätyy haastatteluun asti – johtaa se tuohon työhön tai johonkin muuhun.