Odottavan aika on pitkä. Pirun pitkä. Ei, vaimoni ei ole raskaana. Minä odotan. Työtarjouksia, mahdollisuuksia. Odotan päivästä toiseen, milloin mitäkin.

On hetkiä, jolloin odottaminen on hauskaa. Joka aamu tai päivä tai ilta kun avaan työnhakusivustoja, odotan löytäväni sieltä jotain haettavaa. Jotain kiinnostavaa, jostain siedettävän läheltä. Täältä kotoa Kymenlaaksosta, pääkaupunkiseudulta tai vaikkapa Päijät-Hämeestä. Näistä kaikista olen ehtinyt tällä viikolla hakea töitä. Odotellessani edes edellisten hakujeni hakuaikojen umpeutumista.

Kun ne hakuajat niihin tässä lähipäivinä ja tulevina viikkoina umpeutuvat, on edessä seuraava odottelun vaihe. Se ei ole hauska, mutta se on toiveikas vaihe. Odottelet sitä puhelua, että sinut kutsutaan työhaastatteluun. Onneksi se ei ole enää tämän vuoden puolella ollut ihan mahdoton vaihe, ja prosentit ovat nousussa. Varmaan myös todennäköisyys. Useimmiten sen odottelu on toki turhaa – et juuri nyt osunut haettuun profiiliin. Joskus se on jopa turhauttavaa – tuo itsestään selvyys kerrotaan kahden-kolmen kuukauden päästä, kun et edes muista kyseistä paikkaa hakeneesi.

Mutta juuri tästä syystä on haettava moneen paikkaan: Jos joku vaikka nappaisi kiinni. Ne, josta saa edes nykäyksiä, ottavat varmaan yhteyttä jo hakuaikana tai viikon-parin sisässä sen umpeuduttua. Sen pidempään ajan kuluessa on odottajan toive jo mennyt eikä kuuleminen kyseisestä paikasta edes kiinnostaisi. Enhän minä osunut heidän profiiliin.

Joskus sen kuuleminen kuitenkin helpottaa: Silloin, kun haet paikkaa, joka nyt sitten ei, no sanottakoon korrektisti, osu sinun profiiliisi, mutta kun ”käsketään”. Kaikissa muissa tapauksissa se tällaista karvanaamaista hakijaa joko vituttaa tai positiivisemmassa, korrektimmassa muodossa motivoi.

Entä sitten, jos käy se toivottu haastattelukutsu, se jota olet odottanut? Siinä ei ole hirveästi odottelua, onneksi. He, ketä sitten ovatkaan, haluavat tavata pian. Ja vaikka prosessi olisi monivaiheisempi, se etenee. Eikä siinä tarvitse hakijankaan tuskastella, sinne mennään – koko elämä, koulutus ja työhistorian ajan valmentautuneena.

Haastattelusta jää aina joku tuntuma, tunnelma. Jokin odotusarvo. Omat haastatteluni, niin tuoreimmat kuin aiemmatkin, ovat menneet pääosin hyvin. Joskus oma tuntuma ja arvio voi mennä kuitenkin pahasti pieleen. Aikanaan yhteen duunipaikkaan oli selvät sävelet, kunnes vedettiin matto alta soveltuvuustesteissä. Niin pieleen mennyttä henkilöarviota en ole ikinä nähnyt, terveisiä vaan Lahteen! Terveisiä erään Irwin Goodmanin kappaleen sanoin.

Silloisessa haastattelussa meni kyllä omat arviot täysin pieleen – haastattelu ja jatkokeskustelut meni hyvin ja sinne firmaan voisin edelleen hakeutua töihin. Firmasta jäi hyvä maku, heidän käyttämästään psykologista maistuu paska suussa vielä useiden vuosien jälkeenkin. Siinä meni odottelut hukkaan.

Usein odotusarvot on kuitenkin paljon lähempänä toisiaan, ja tunnet itsekin miten meni. Ja jos meni hyvin, alkaa se mielenkiintoisin, ja tietyllä tavoin tuskaisin odottelun vaihe. Oletko se parhaaksi – tai sopivimmaksi – katsottu niistä, jotka haastattelussa asti kävivät? Jos olet, mikseivät ne jo soita! Mitä pidempään odotat, sitä tuskaisampaa se on, sillä itse ainakin tunnen silloin työnhakukisan hävinneeni. Haluan häviämisen ja odottamisen sijaan voittaa ja tehdä!

Vaikein odottamisen vaihe on kuitenkin tämä, jossa odotat avoimena olevien hakemustesi johtavan työhaastatteluun, että pääset odottamaan työpaikkaa! Odotellessa ei oikein muuta voi kuin hakea lisää, tehdä itseään ja olemassaoloaan tiedoksi. Sekä välttää odottamisen tuomaa turhautumista kävelemällä tuota kotitietä ja lähitienoiden asvalttia puhki.

Ja ainahan sitä voi odottaa työttömyyskorvausrahoja, lottovoittoa tai jotain muuta. Tälle nimenomaiselle päivälle odotan kuitenkin yhtä asiaa ylitse työhaastattelupuhelun – nimittäin mahdollisimman pientä vikaa autossa ja siitä seurauksena mahdollisimman pientä korjaamolaskua! Koska asioita kuuluu katsoa positiivisesti, on joskus mukavaakin vaihtaa odottamisen kohdetta.