Se on sitten lehtikin tituleerannut minua ammattihakijaksi ja oikein etusivulla sanonut, että työtön kehuu itseään. Täytyy myöntää, että tottahan siinä puhuttiin ja vuorokaudessa on tullut kyllä palautetta ja kommenttia itsellenikin.

Sanottakoon nyt sen verran, että tälle aamulle olen ehtinyt lähettää jo yhden hakemuksen, jota tosin hieroin kolmatta tuntia. Hakemuksen, jossa kehun itseäni mutta kyllä minä sinne itsekritiikkiäkin laitoin. Hakemuksen, jonka onnistuminen tuottaisi minulle suurta iloa ja tarjoaisi aikalailla sellaisia työperäisiä haasteita ja tavoitteellisuutta, jota elämältäni haen. Saa nähdä, pitkässä puussa on vielä sekin. Sinne jos työllistyn, niin tunteita se herättää ainakin – ja avaa mahdollisuuksia muillekin kuin minulle.

Toisen vapun alla mainitsemistani hakemuksista jätin toistaiseksi laittamatta. Tutkailen vielä, onko minussa jotain sellaista, joka sille työnantajalle toisi tarvittavaa lisäarvoa. Sellainen duunipaikka näyttäisi omassa cv:ssä hienolta, mutta piruako minä sillä sitten teen. Ennemmin tähtään näihin paikkoihin, johon minulla on hakemuksia auki: omalta kannaltani on aivan sama olenko asiantuntija, käsittelijä tai vaikkapa vetäjä – joita termejä näissä paikoissa käytetään. Kaikkiin niistä minulla olisi annettavaa, ja jokainen niistä on keskenään hyvin erilainen ja minua kiinnostava työ!

Toivon kuitenkin, että tämä hakija ei nyt jää keskeiseksi ammatikseni. Ennemminkin olen tekijä. Kiitos silti päivästäni julkisuudessa, onhan minulle jo jotain tarjottukin. Silti minulla on olo kuin Päiväni murmelina -elokuvasta. Nouse ylös, tee aamutoimet, vie lapset, käy lenkillä, tutki työpaikat, suunnittele tai tee hakemus, lähde uudelle lenkille, tee ruokaa, lenkkeile mahdollisesti kolmannen kerran – ja odota. Odota, että joku muukin haluaa sinut nähdä sen päivän aikana. Töissä. Tai hae lisää töitä. Vaan sitä se on, tämänhetkistä elämää.

En tosin ole ainoa mutta niin hauskalta kuin ammattihakija kuulostaakin, sellaiseksi en aio jäädä. Ammattitekijäksi mielummin hakeudun.